Hyviä harrastuksia, jotka saavat säännöllisesti mielen virkeäksi & positiiviseksi on vaikea löytää. Toki urheilu itsessään sellaisena kyllä lähes poikkeuksetta toimii, mutta siinäkin tarvitsee aktiivista vaihtelua eri lajien kesken, että mielenkiinto säilyy korkeana. Koripallo on mun poikkeus sääntöön.

Munkkiniemen Kisapoikien miesten- ja U19 jengien kausiin mahtui useita onnistumisia mutta myös epäonnistumisia. Osaan tavoitteista päästiin, osa jäi saavuttamatta. Ja niinhän se elämä yleensä menee. Ilman syöksykierteitä on vaikea huomata, milloin menee hyvin.

M1DB sarjan välierissä Tapiolan Honka oli liian kova. KOVA. Henkisesti ja fyysisesti, kokemuksen ja pelisuunnitelman toteuttamisen puolesta. Nuorella Mukijengillä ei vaan potku riittänyt vastaamaan siihen ilkeyteen ja henkiseen valmiustilaan, mitä kokeneet vihreäpaidat esittivät. Toki jopa suhteettoman pitkäksi venynyt kuiva kausi kolmospussitusten häneen saamisessa auttoi Honkaa, mutta toisaalta peliä täytyy pystyä muokkaamaan myös silloin kun syystä tai toisesta omaa vahvuutta ei saada kaivettua esiin. Sarja puhtaasti 3-0 Hongalle ja tsempit M1DB finaaleihin!

Mutta se siitä, ketään ei kiinnosta lukea epäonnistumisista, vaikkakin ne luultavimmin ovat kauden tärkeimpiä ja arvokkaimpia opetuksia jatkon kannalta.

MuKin U19 jengi harjasi Munkkiniemen sunnuntai-illassa Suomen mestaruuden kotiin tiukan finaalisarjan ja taistelun jälkeen voitoin 2-0! Onnittelut kaikille pelaajille mahtavasta pelistä ja kiitos kotiyleisölle kannustuksesta! Tapahtuma oli huikea ja sen muistaa varmasti kaikki pitkään. Harmillista, että näitä pelejä on maksimissaan kerran vuodessa ja tuollaisiin fiiliksiin pääseminen niin vaikeaa.

Onnittelut myös Helsinki Rocksille! En halua edes kuvitella, miltä häviävän leirissä tuntuu ottelun jälkeen, missä kentälle jätetään kaikki mitä jätettävissä on. Loistava joukkue, hienoa valmennusta ja taitavia yksilöitä. Lippu korkealle ja tsemppiä jatkoon.

Kun koripalloa harjoitellaan U19 iässä tavoitteellisesti, tarkoittaa se yhtä tai kahta harjoittelutapahtumaa päivittäin viitenä tai kuutena päivänä viikossa. Kun yksi harjoituskerta kestää 2 – 3 tuntia, tulee kokonaismääräksi helposti jopa n. 20 tuntia. Tietenkin osa on palauttavaa harjoittelua ja osa huoltavaa jne. Kun tähän määrään vielä lisää sen kaiken ajan, mitä monet pelaajista lajia vaikkapa sosiaalisessa mediassa seuraavat, ajattelevat & reflektoivat ja sitä esimerkiksi NBA:ta tai Euroliigaa katsomalla opiskelevat, saadaan työviikon tunnit helpostikin kasaan. Koulun lisäksi siis. Tämä ei tietenkään koske joukkueen kaikkia pelaajia. Osalla fokus on enemmän koulumaailmassa ja joukkueharjoitukset riittävät heille hyvin.

Kuitenkin yllä oleva antaa hyvän kuvan siitä, millä antaumuksella jokainen Mukijengin pelaaja lajiin ja urheiluun suhtautuu. Valmentajana tilanne on täydellinen. Motivaatiota ei tarvitse juuri koskaan etsiä ja toiminta on erittäin kilpailullista sekä tavoitteellista. Moni pelaajista toivoo tekevänsä koripallosta itselleen ammatin ja päämäärä on selvillä. Valmentamiseen menetetty vapaa-aika ei tunnu tässä tilanteessa läheskään niin pahalta, kuin miltä se joidenkin silmiin saattaa näyttää. Kun näkee nuoren kasvavan kohti aikuisuutta ja samalla kypsyvän henkisesti silmissä, tulee se suurin palkinto mitä valmentamisesta voi saada. Pääsee pieneksi osaksi nuoren elämää.

En olisi voinut kuvitellakaan tilannetta, missä kaiken tuon vuosia jatkuneen yhdessäolon, harjoittelun ja itsensä likoon laittamisen jälkeen joku joukkueessa 100% mukana olleista pelaajista ei olisi saanut mahdollisuutta näyttää taitojaan finaalisarjan aikana. Samalla se loi myös sekä kokoonpanollisen että peluutuksellisen haasteen, koska terveitä pelaajia oli 15 kappaletta ja heistä 12 kerrallaan mahtuu kokoonpanoon. On mahdotonta ylikorostaa sitä, kuinka ylpeä olen niistä kuudesta finaalipelin huilanneesta pelaajasta ja kuinka hyvin he ottivat katsomokomennuksen vastaan. Joukkuehenki rakentuu pienistä asioista ja ne ovat juuri noita. Peluutuksen puolesta kentälle taas mahtuu 5 pelaajaa kerrallaan ja kaikki lajia ymmärtävät tietävät, kuinka vaikeaa täyttä rotaatiota on järkevästi pyörittää.

Ottelun jälkeiset tilastot kertovat sen, kuka tekee eniten pisteitä, kuka ottaa eniten levypalloja ja ketä antaa eniten koriin johtavia syöttöjä. Joukkueita ja myös pelaajia on helppo vertailla tarkastelemalla heittoprosentteja, levypallomääriä tai pelityylillisesti vaikkapa virheiden tai menetysten määriä. Tilastoista on myös helppo poimia asioita, mitkä voi kaikki tietäjän ominaisuudessa esittää ottelun ratkaisuiksi.

Kuitenkin juuri ne asiat, mitä tilastoista ei voi suoralta kädeltä lukea, ovat mielestäni yksityiskohtia mitkä ratkaisevat ainakin kaikki Suomen mestaruudet. Oli joukkue kuinka hyvä tahansa. Tilastoista ei näe sitä, kuinka iso asia joukkueelle oli Daniel Sarasen reilut viisi minuuttia kentällä toisen ottelun viimeisen jakson alussa ja kaksi pomputuksesta haettua riistoa sekä aiheutettu epäurheilijamainen virhe. Tilastoista ei myöskään näe sitä, mitä Tuomas Oksa teki vastustajan hyökkäämiselle. Tai sitä, mitä Emil Uotilan aito riemu ja juhlinta jengikavereiden jokaisen onnistumisen jälkeen viimeisellä jaksolla teki joukkuehengelle, vaikka hän ei jengin normaalina vastuunkantajana edes ollut kentällä.

Ne pienet asiat tekevät yksilöistä Joukkueen. Ja vain Joukkueena on mahdollista voittaa mestaruuksia. Uskon siihen sokeasti.

Totta kai hyvä Joukkue tarvitsee myös tähtipelaajia, kuten vaikkapa Markus Rautasalon joka omilla suorituksillaan saa sukat pyörimään jaloissa. Tai henkisen johtajan, johon rooliin idän kasvatti Okko Ailio on kuin syntynyt. Ja paljon muita!

Hyvä joukkue tarvitsee myös hyvän valmennuksen. Kiitos Masa & Pablo jeesistä kauden aikana. Ei olisi aika riittänyt ilman teitä. Omaksi rooliksi finaaleissa ja usein kaudellakin jäi otteluiden seuraaminen parhailta paikoilta ja uskallus pelaajiin luottamiseen. Mitä pienempi rooli valmennuksen on mahdollista ottaa tärkeällä hetkellä, sen paremmin Joukkue voi. Koska yksikään maailman valmentajista ei pysty itseään kentälle vaihtamaan ja 99.99% tilanteista siitä ei varmasti olisi mitään hyötyäkään. Pelaajat pelaa. Ja heittäjät heittää.

On muuten uskomatonta, kuinka kauan huono heittopäivä voi jatkua. Mukijengin osalta se on jatkunut nyt joulukuusta saakka. Ehkä ensi kaudella päästään takaisin omalle tasolle.

Kiitokset myös tukijoukoille kotona! Ennen kaikkea siitä, että olette kasvattaneet fiksun nuoren miehen, kenen kanssa on pääsääntöisesti mukava viettää aikaa kauden synkimpinäkin hetkinä.

Nyt on aika hengähtää hetki ja miettiä tarkasti tulevaisuutta sekä investoitavissa olevan ajan määrää. Ja omassa tapauksessani aloittaa taas aktiivinen työnhakeminen. Helpointahan se olisi, jos joku kävisi kotoa töihin repimässä, joten ehdotuksia otetaan kernaasti vastaan! Osoitteen saa kysymällä.

Onnittelut vielä kaikille MuKin 2000-syntyneille puhtaasta kultamitalien sarjasta jokaisessa ikäluokassa C-pojista alkaen!

Tume, Make, Tomppa, Jonde, Ruben, Diego, Uotsi, Kartsari, Okko, Roope, Löbö & Filzu. Pitäkää huoli ja toivotaan, että koris jatkuu mahdollisimman monella.

Arska, Nikolas, Tony, Allu, Elmo & Co. Hommat jatkuu ensi kaudella. Pokaalissa on tilaa vielä neljänteen kaiverrukseen.

// J.T